Mielipiteet

Viikon kirje: Joulusammakko

Elämme adventin aikaa ja joulun odotusta. Jouluun tuntuu aina liittyvän myös odotus rauhasta. Toivomme ja toivotamme joulurauhaa. Suomessa ei ole sotaa eikä muitakaan suuria levottomuuksia. Kuitenkin ihmisen sisällä näyttää myllertävän. Jopa siinä määrin, että levottomuudet ylittävät uutiskynnyksen. Uutisten mukaan nuorilla on vaikeaa. Mielenterveys on koetuksella eikä jaksaminen tahdo riittää. Uutisten mukaan aikuiset uupuvat työelämän ja ruuhkavuosien paineisiin. Olen monesti ihmetellyt, että miten tämä elämä voi tuntua näin raskaalta? Meillä on paljon kaikkea sellaista mitä edellisillä sukupolvilla ei ollut. Siinä missä ennen oli suo, kuokka ja Jussi on nykyään supermarketit, sähkölaitteet ja sosiaaliturva. Miksi elämä kuitenkin tuntuu niin vaikealta? Mikä meitä oikein riiva?

Iso tekijä on oman minän markkinoinnin pakko.

Meillä on mielen pohjalla paniikki tai parhaimmillaankin etäinen uhan tuntu. Minun on ansaittava paikkani maailmassa ja todistettava itseni toisille. Muuten minulle käy huonosti. Tuho uhkaa jatkuvasti ellen kannattele minuuttani ja elämääni. Minun on pakko olla jotakin. Muuten kukaan ei tykkää minusta. Minulla ei ole mitään arvoa. Minä en ole riittävästi. Tuhoudun. Olo on kuin sammakolla Riikonkoskessa. Ellen räpiköi henkeni edestä, kuohut painavat minut syvyyksiin ja hukun.

Jeesus tarjoaa uupuneelle sammakolle lepoa ja rauhaa. Se mitä hän opettaa saattaa vaikuttaa kummalliselta. Jeesus ei opeta sammakkoa uimaan paremmin. Hän ei poimi sitä käteensä ja nosta kosken rannalle. Jeesus opettaa sammakkoa päästämään irti ja lopettamaan räpiköinnin.

Se, joka yrittää pelastaa henkensä, menettää sen. Mutta se, joka menettää henkensä minun takiani, saa sen takaisin. (Matt. 16:25)

Sammakon ei tarvitse pelastaa itseään koskesta. Sen ei ole tarkoituskaan uida kosken rannalle vaan antaa mennä. Silloin joki vie sen mukanaan, mutta ihme ja kumma. Sammakko ei huku vaan se kelluu veden pinnalla. Ihmisen ei tarvitse kannatella minuuttaan kuin henkensä hädässä. Voimme yksinkertaisesti luopua koko hommasta ja silloin saamme henkemme takaisin. Kun ihminen lopettaa oman minuutensa kannattelun tapahtuu jotain ihmeellistä. Minuus ei tuhoudukaan vaan yhdistyy isompaan Olemiseen. Siihen jokeen. Jumalaan.

Joen mukana kelluessaan ihminen huomaa, että kaikki se uuvuttava pyristely onkin ollut turhaa. Ei minun tarvitsekaan taistella kuohuja vastaan. Joki kannattaa minua ja juuri siihen minut on tehty. Kellumaan rauhassa. Tämä on helpompi uskoa silloin kun satun kellumaan suvannossa. Koskipaikoissa voi olla vaikeampaa. Silloinkin Jumala on siinä ja rauha on siinä. Minä en huku enkä tuhoudu, vaikka yhä uudestaan ja uudestaan luovun tarpeestani kamppailla jokea vastaan. Kun luotan Jumalaan, voin vain olla sitä mitä olen. Yhtä joen kanssa. Rauhassa.

Ari Kokkonen

Kittilän seurakunnan vs. seurakuntapastori