Muualta Lapista

”Takana länttä ja Eurooppaa, varjelen vartija sitä”– Pertti Turunen vie katsojat ja kuulijat rajamiespolulle Inariviikoilla

-Tässäpä on myös muistoja herättävä hauska ja historiallinen kuva, tuumailee ylirajavartija evp, valokuvaaja Pertti Turunen tutkiessaan valokuva-arkistojaan.

Kuvassa ollaan Näätämön vartion pihalla ja siinä rajamiesten seurassa on kuulumisia vaihtamassa postiautonkuljettaja Onni Aikio. Yksi rajamiehistä on edesmennyt Uuno Lappalainen, joka ennen muinoin oli Luolajärven vartion vartiopäällikkönä.

– Tämä kuva kertoo vähän siitä yhteisöllisyydestä mikä Näätämön vartioasemalla vallitsi. Vartioasema oli siinä kylän pinnassa ja meillä oli mutkattomat välit kyläläisiin ja siviileihin. Posti-Onnihan oli Näätämön vartioasemalla tuttu kaveri ja hän tuli aina Näätämössä yöpyessään pelaamaan sakkia minun kanssa iltaisin, kertoo Pertti.

Samassa kuvassa on myös Sampsa Wesslin, Pekka Maja ja Pauli Sanila.

– He ovat edesmenneitä Rajan miehiä jo, ja suurin osa minun vanhoista työkavereista on jo nukkunut pois. Sen huomaa näistä minun ottamista kuvista, niiden miehistä joka toinen kaveri alkaa olla paremman pilkotuksen puolella niinsanotusti.

– Nyt alkaa olla korkea aika muistella vaikkapa korpivartioiden elämää, kun vielä on jonkin verran muistelijoita jäljellä. Kerran googlasin Suovaselkää ja ihmettelin, ettei netissä ollut oikeastaan mitään tietoja tai muistoja tuosta vanhasta itärajan erämaavartioasemasta. En tiedä mistä sekin johtuu, vai johtuuko se siitä, että vanhan polven rajamiehet olisivat olleet niin jäyhiä, etteivät paljon muistelleet ja kirjoitelleet, pohdiskelee Pertti.

Pertti Turunen esittää Inariviikkojen aikana 25.7. kello 17 alkaen Ivalon koulu- ja kulttuurikeskus Kaarteessa kuvaesityksensä ”Lapin Rajoilla”.

Esitys kertoo rajavartijan työstä kuvin ja sanoin, sekä työn luonteen muuttumisesta 30 vuoden ajalta. Vielä 1975 Lapin rajoilla oli kymmeniä vartioasemia. Se oli aikaa, jolloin ”Raja” oli useassa Lapin kunnassa suurimpia ja merkittävimpiä työnantajia.

– Voi sanoa, että jokainen rajaseudun ihminen tunsi tai ainakin tiesi jonkun, joka sai rajalta leipänsä. Toivottavasti tämä esitys valaisee jollakin lailla minkälaista rajavartijan työskentely oli pohjoisilla rajoilla ja miten rajavartiosto oli mukana siinä rajaseudun arjessa.

– Minulla on kokemusta seitsemältä eri vartioasemalta ja kamera oli käytössä jokaisella. Osa näistä näyttelyn kuvista on otettu muuten sen jälkeen, kun olin jo eläkkeellä. Minulla oli eläkeläisenäkin tilaisuus kuvata Rajan elämää ja niitä kuvia on ainakin tuo, jossa on tj-reissullaan kapteeni Jari Huotari.

– Siinä kuvassa on muuten meneillään rajankäynti venäläisten kanssa. Jarin kamppeet ovat litimärät, kun vettä satoi kaatamalla, mutta henki venäläisten kollegoiden kanssa oli hyvä, kuten kuvan ilmeistäkin näkee, tuumailee Pertti Turunen.

Esityksen kuvista löytyy myös naisia, koska hekin kuuluivat vartioasemien elämään.

– Jokaisella vartioasemalla oli emäntä huolehtimassa muonituksesta ja emäntä toi korpivartioillekin kodikkuuden henkeä. Minun työurani loppupuolella tulivat sitten naisrajavartijat. Heitäkin kuvista löytyy. En osaa sanoa, löytyykö niistä Suomen ensimmäinen naisrajavartija, mutta ainakin ensimmäisiä naisrajavartijoita niissä joka tapauksessa on, sanoo Pertti.

Joissakin kuvissa istuu rajamiesten perheitä vaimoineen ja lapsineen vartioaseman kahvipöydässä.

– Sehän kuului asiaan, että vartioasemilla asuneet perheet olivat mukana, kun vietettiin pikkujouluja sun muita juhlia. Varsinkin korpivartiot olivat aika tiiviitä yhteisöjä, kun eihän sieltä autolla mihinkään lähdetty vapaa-aikaa viettämään. Ei 70-luvulla ollut vielä yksityisautoja, mutta eipä sen puoleen ollut korpivartioille edes maanteitä.

– Eihän ne virikkeet korpivartioilla iltaisin niin erikoisia olleet, sitä luettiin kirjoja, pelattiin tuppea ja sököä pelattiin ruokalipuista. Suovaselkään tuli mustavalkotelevisio ja jäi mieleen, kuinka yksi rajamies kehui, että saattepa nähdä, että hän kyllä kytkee tuohon televisioon värit. Se mies lähti pois, mutta ei hän siihen televisioon osannut värejä laittaa, Pertti naurahtaa.

Pertti Turunen toivoo, että esityksen kuvista välittyvät ne ankarat olosuhteet, missä rajavartijat työtään tekevät ja rajaa partioivat.

– Rajavartijan työssähän ei tunneta pakkasrajoja. Muistan, kuinka jonakin kauniina kevättalven päivänä, saattoi retkeilijä jossain UK-puistossa vähän vitsailla rajamiehille, että kyllä teidän kelpaa hiihdellä näin upeissa olosuhteissa, ja vieläkö teille oikein maksetaan tästä.

– Retkeilijälle sanottiin, että missä sinä olet, kun tulee 30 astetta pakkasta ja pimeä. Silloinkin rajavartijat täällä liikkuvat. Sitä keliä oli tosiaan kaikenlaista ja joskus kevät yllätti kelkkailijan. Kelkkaa sai kiskoa joskus ojista ja jängiltä irti käsivoimin ja vaijereilla.

– Hiihtopartion piti myös laskelmoida niitä kelejä ennakkoon. Joskus lähdettiin keväällä aamuneljän aikana hiihtämään, kun oli mahtava hankikanto. Puolilta päivin saattoi lumi pehmetä niin, että siellä kahlattiin munaskuita myöten. Sitä kun hiihteli upottavassa kelissä satulareppu ja rynnäri mukana, niin sai perille päästessä vääntää kenttäpaidan kuivaksi, hän muistelee.

– Ankein tähystyspaikka taisi olla Käyräjärven lähellä, kun se oli vain lava puussa. Pullisen Ossin kanssa me tähystimme siellä kerran. Toinen istui alhaalla nuotiolla ja toinen oli siellä puussa avolavan päällä. Se ei ollut kovin viihtyisä se avolava ainakaan syyspimeillä ja pakkasen aikana.

Pertti Turunen tuli toimeen jokaisella vartioasemalla ja hänellä on niistä hyviä muistoja, mutta kun mieheltä kysyy, missä hän viihtyi parhaiten, niin vastaus tulee nopeasti; -Näätämön vartioasemalla.

– Näätämö oli ihan omaa luokkaansa, kun se oli siinä kylän pinnassa. Se oli yhteisöllinen paikka ja siellä oli hienot ja monipuoliset maastot.

Toki Näätämöllä rajavalvonnassa oli ihan erilainen tunnelma kuin vaikkapa Rajajoosepissa.

– Rajaa valvottiin tosissaan joka paikassa, mutta olihan siinä itärajan valvonnassa erilaiset intressit. Se oli niinsanotusti kova raja. Joku elokuvaporukka kyseli kerran, että olikos se itärajan valvonta kovinkin salamyhkäistä ja pelottiko siellä liikkuminen. Vastaus oli, että vaikka kylmän sodan aikaa elettiin, niin se oli varmasti turvallisin työpaikka siihen aikaan mitä olla saattoi, Pertti hymyilee.

Tekniikka ja kulkuvälineet kehittyivät Pertin työuran aikana ja hän ehti liikkua partiossa moottorikelkan lisäksi myös mopoilla, moottoripyörillä ja mönkijöillä.

– Ei se mitään nautintoa ollut se moottoripyörällä ajaminenkaan syysliukkailla keleillä. Siinä sai varoa juurakoita ja märkiä pitkoksia, ettei lennä ojaan pyssyineen ja kantamuksineen. Rynnäkkökivääri varsinkin oli sellainen kannettava, että kun sen kanssa sopivasti kaatui, niin sitten oli reikää päässä tai vähintäänkin huuli halki.

– Yksi kulkemisen muoto oli sitten se hiihtohinaus. Kun piteli köydestä kiinni siellä kelkan perässä, niin tietysti se kelkkamies ajoi joskus oikein mahdottoman lujaa, joten siinä sai hiihtohinauksessa tasapainoilla oikein tosissaan, että pysyy pystyssä.

Hierarkia oli kunniassaan silloin, kun Pertti Turunen pukeutui Rajavartiolaitoksen karhunpäällä varustettuihin kamppeisiin ensimmäistä kertaa.

– Kun tuli tieto, että komentaja tulee asemalle käymään tiettynä päivänä ja kellonaikana, niin kaikki paikat puunattiin ja sieltä seisottiin patsasjäykkänä valmiina ulkona ottamassa vastaan komentajaa autosta. Ja kyllähän se sotilaallinen karjahtelukin kuului asiaan. Kun komentaja tuli Siikajärven vartiolle ja kärpänen pörräsi ikkunan välissä, hän huusi, että eikö täällä siivota ollenkaan. Mutta se oli sitä aikaa, eikä sitä kukaan ihmetellyt.

– Muistan ihan työurani viime ajoilta, kun esikunnan herroja oli tulossa Jooseppiin. Siellä oli uusia nuoria rajamiehiä töissä. Yhtäkkiä yksi nuori rajamies lähti vain kävelemään komentajan luokse ja me vanhan polven miehet katsoimme, että juuriko tuo kädet taskuissa menee komentajalle juttelemaan. Hänhän meni ja siinä he juttelivat kuin kaverukset konsanaan, aika oli jo niin muuttunut.

Turunen muistelee lämmöllä edesmenneitä rajamieskavereitaan. Rajamieshenki oli pääsääntöisesti hyvä ja kaverin kanssa oli tultava toimeen, kun hänen kanssaan saattoi joutua kolmeksikin päiväksi partioon.

Pertin mieleen tulee eräs rajamies, joka kärsi korkean paikan kammosta, eikä pystynyt kiipeämään tähystystorniin.

– Niin se vain oli, että partiokaveri kapusi torniin ja tämä mies istui sen kahdeksan tuntia siellä tornin alla. Ei kukaan halunnut käräyttää häntä esimiehille ja sanoa, että tuo mies ei pääse torniin. Asia kyllä ratkesi sitten luonnostaan, kun hän lähti Rajasta pois.

– Tulee mieleen Sanilan Raunokin, joka oli todellinen sissi. Hänestä sanottiinkin, että onneksi tuo mies on meidän puolella. Hän oli partioreissulla se mies, joka kävi onkimassa raudut järvestä hetkessä ja hän oli mies, jolla oli poikkeuksellinen havaintokyky luonnossa. Hän osasi valita hyvät reitit, ja jos hän näki kaukana jotain mielenkiintoista, niin hän lähti katsomaan. Kun Rauno komennettiin Näätämöstä Käyräjärvelle, niin Sevetin mies oli sielläkin kuin kotonaan.

Yhdessä esityksen kuvassa ollaan vartioaseman pihapiirissä räjähdeainekoulutuksessa.

– Jos tätä kuvaa tarkkaan katsoo, niin tässä on vähän koomillisia piirteitä. Osa on pistänyt kypärän päähänsä, kun ollaan sentään kovien räjähdysaineiden kanssa tekemisissä. Mutta tuo mukaan kutsuttu talonmieskin puuhailee mukana ilman kypärää, Pertti naurahtaa.

– Tämä kuva on samalla erittäin valaiseva, koska tämä kertoo vahvasti rajavartijan sotilaallisesta puolesta. Ja olihan meillä taisteluharjoituksiakin. Sekin oli oma juttunsa se pakollinen Cooperin testi. Siellä oli yli satakiloisia rajakarhuja, jotka menivät sen Cooperin testin kävelemällä. Mutta annappas olla, jos heidätkin laitettiin rajapartioon kävelemään ja hiihtämään, niin siellä he painoivat väsymättä eteenpäin.

Pertti Turunen sanoo, että rajavartijat valvovat yhä tiukasti rajaa, mutta tekniikka ja käytänteet ovat muuttuneet. Korpivartiot ovat historiaa ja suurin osa vanhoista partiokämpistäkin on historiaa.

– Niitä kämppiä oli kymmeniä. Paljonko lienee enää pystyssä, kun paljon on purettu ja myyty. Sitä olen vähän ihmetellyt, että mistähän sekin johtuu, että niin paljon minun ikäpolven rajamiehiä on jo kuollut. Meillä oli aika liikunnallinen ammatti, joten pohjakuntoa ainakin oli, kun eläkkeelle pääsimme, hän ihmettelee.

Pertti Turunen laskee, että on viettänyt eläkepäiviä nyt 21 vuotta. Aika ei ole käynyt pitkäksi 50 ikävuoden jälkeen, siitä on pitänyt huolen ennen kaikkea valokuvaus.

– Viime yönäkin kävin kuvaamassa teeriä, mutta se ei oikein onnistunut, joten ensi yönä aattelin mennä eri paikkaan. Koko ajan tulee valokuvattua ja on minulla mielessä uusia kirjaprojektejakin, mutta katsotaan nyt rauhassa mitä niistä syntyy.

Pertti on monesti kuullut vanhoilta kollegoiltaan, että heidän hiihtokiintiö tuli täyteen rajapartiossa, eivätkä he ole eläkkeellä hiihtäneet metriäkään.

– Minä olen tietysti hiihtänyt jo siitäkin syystä, että olen tehnyt valokuvausreissujani suksilla. Olin jo eläkkeellä, kun hiihdin Kiilopään tunturikeskuksen pihaan. Siinä seisoi vanha kollegani Alapässärin Heikki, joka ajoi Eskelistä. Hessu päivitteli, että millä kapistuksilla minä olen oikein liikkeellä, ja että hän ei ole neljää metriä pitemmäksi poikennut maantieltä sen jälkeen kun eläkkeelle pääsi, naureskelee Pertti.

Lapin Rajoilla-esitykseen on vapaa pääsy ja Pertti toivoo, että esityksen jälkeen syntyisi mukavaa keskusteluakin katsotuista kuvista.

– Aika kova työ tässä on ollut, kun olen kuva-arkistoistani katsonut sopivia kuvia ja yrittänyt saada mahdollisimman monipuolisen esityksen kasaan. Olen kyllä valmis esittämään tätä esitystä jatkossakin, jos mielenkiintoa riittää ja yhteydenottoja tulee. Myös teksteillä varustettu kuvanäyttely on parhaillaan työn alla, kertoo Pertti.

Monta hauskaa tarinaa muistui mieleen, kun näitä kuvia katselin ja valitsin. Kuten sekin juttu, kuinka Lappalaisen Uuno sanoi Näätämön vartiolla Sanilan Paulille, että kyllä sun pitää jo lähteä eläkkeelle, sinähän olet ollut eläkeläinen jo monta kuukautta, vitsailee Pertti Turunen.