Muualta Lapista

Rosa Liksom valloitti yleisönsä Ivalossa: Luen ja opiskelen jatkuvasti - olen pohjattoman utelias ja kyselen tyhmiä

– Kiitos ihanalle kirjastotoimenjohtajalle Virpille, joka edellisiltana ajelutti minua pitkin Ivalon ja Inarin kylänraittia. Olin tapani mukaan pohjattoman utelias kaikesta ja kyselin kaikkea mahdollista ja tyhmää, paukauttaa kirjailija Rosa Liksom Ivalon kirjaston tilaisuudessa - ja naurahtaa päälle hersyvän ja sydämellisen peräpohjalaisen naurun.

– En voi mitään sille, että minua kiinnostaa aina kaikki. En tiedä itsekään, miksi eilisiltana kyselin Virpiltä, miksi mikäkin talo Inarissa on sen näköinen kuin se on. Enkä tiedä sitäkään, miksi minun piti kysellä, kuka missäkin talossa asuu. Olen vain niin pohjattoman utelias, että minua kiinnostaa kaikki, lisää Rosa Liksom ja naurahtaa päälle.

Ivalon kirjaston sali on kuulijoita täynnä - ja heti näkee, että pitkän linjan kirjailija on myös mahtava puhetyöläinen ja hän osaa ottaa yleisönsä välittömästi pihteihinsä.

Liksom kertoi, että Inarissa hän halusi ehdottomasti nähdä myös Papanan, koska hän oli Helsingin Sanomista lukenut, että Papana on ”must”-paikka, jossa käyvät kaikki.

– Se oli ihana ja viihtyisä mesta. Kuvasin Papanaa puhelimella edestä ja takaa. Ja hotellihuone täällä Ivalossa on aivan ihana. Näen ikkunastani Ivalojoen. Hotellissa on kuulkaa myös ihana sauna ja uima-allas. Minähän rakastan hotelliöitä ja tällaiset puhujamatkat ovat kuin lomaa minulle. Rentoudun hotellissa, eikä minun tarvitse siellä avata televisiota kertaakaan.

Liksomilta kysyttiin aluksi, mikä sai hänet aikoinaan kirjoittamaan ja ryhtymään kirjailijaksi.

– Mitähän minä teille vastaisin. Mä keksin joka kerta eri vastauksen, koska muutenhan tämä kävisi tylsäksi, jos aina vain jauhaisin samaa. Kaikki vastaukset ovat sitä paitsi yhtä lailla totta, hän tuumaili hyväntuulisesti.

– Mutta yksi selitys sille, että olen kirjailija, tulee geeniperimästä. Isäni oli värssyjen laatija, ja muutenkin kynäihminen. Varmasti minun kirjailijan uraan on vaikuttanut myös lapsuuteni, joka oli täynnä mahtavia tarinankertojia. Olen saanut ihan pikkutytöstä asti kuulla kotipirtissä jännittäviä tarinoita ja olen imenyt ne kaikki tarinat itseeni.

Liksom epäili, että hänen saamansa ”vapaa kasvatus” oli myös hyväksi tulevalle kirjailijalle.

– Kaikki mua vanhemmat sisaret on koulittu ja kasvatettu. Mutta äiti sanoi, että tuota Annia hän ei jaksa enää kasvattaa. Sain nuorimmaisena täysin vapaan kasvatuksen ja tässä sitä ollaan...

Se miksi Liksom on pystynyt tekemään vuosikymmenien mittaisen kirjailijan uran, johtuu Liksomin mukaan siitä, että hän on jatkuvasti opiskellut ja lukenut.

– Minä olen kirjailija ja kuvataiteilija. Ainakin mun kohdalla kumpikin edellyttää laajaa lukeneisuutta. Minä luen koko ajan, luen kaikkea ja seuraan maailmaa. Jos en näin tekisi, niin alkaisi kovalevy päässä tyhjenemään.

Liksom ihmetteli, kuinka hullu ammatti kirjailijan ammatti loppujen lopuksi on. Hänen pitää täyttää henkistä kovalevyään kaiken maailman tiedolla, mutta lopulta kaikki pyyhkiytyy pois.

– En minä muista vanhoista teoksistani mitään. Everstinnan vielä muistan, mutta kun äsken luin Reitaria, niin ihmettelin, kuka tän on kirjoittanut. Ehkä se on näin, että niiden pitää pyyhkiytyä päästä. Jos ne kaikki kirjat ja niiden taustat pyörisivät päässä, niin en mä istuisi tässä, vaan suljetulla osastolla, hän epäili.

Liksomilta kyseltiin, kuinka paljon hän saa kirjoistaan palautetta ja vastaus kuului, ettei juuri lainkaan.

– En mä muista kirjailijoista tiedä, mutta mä saan hirveen vähän palautetta. Tämä kuulostaa nyt kauhealta, mutta minähän olen jo eläkeläinen, joten ei se palaute ole minulle kovin tärkeää enää tässä vaiheessa, jos nyt koskaan on ollutkaan. Ja minä kuvittelen kirjoitusprosessini aikana, että teen kirjaa kustannustoimittajalle, en itselleni, enkä suurelle yleisölle. Jos alan miettiä sitä suurta yleisöä, niin ei tule mitään koko kirjoittamisesta.

Kirjailija totesi, että miksi hänen pitäisi olla hirveän kiinnostunut palautteesta. Kirja, joka on tehty, on tehty, eikä sitä voi enää muuttaa. Ja työn alla oleva kirja on jo aivan eri kirja, eikä se parane sillä, että pohditaan edellisen kirjan näkemyksiä.

– Mutta kun palautteesta puhutaan, niin Väylä-kirjasta sitä on kyllä tullut enemmän kuin mistään. Tuli sitä Everstinnastakin, mutta ennen kaikkea Väylästä ja erittäin paljon niiltä ihmisiltä, jotka ovat itse kokeneet sotapakolaisuuden Ruotsissa tai Keski-Pohjanmaalla.

– Ja paljon on tullut palautetta ja jopa kiitosta etelästäkin. Moni sanoi, etteivät he ole tienneet yhtään mitään siitä, että Lappi tyhjennettiin asukkaista sota-aikana ja yli satatuhatta ihmistä evakuoitiin Pohjanmaalle tai Ruotsiin. Mukaan otettiin myös kymmeniä tuhansia lehmiä. Väylä-kirjahan on nuoren tytön kasvukertomus ja hän vie niitä lehmiä Tornionjokilaaksosta Ruotsin evakkopitäjään.

Liksom on aika ylpeä, että tuli tehneeksi Väylä-kirjan, jotta sen tärkeät sota-ajan teemat jäävät kirjan avulla elämään tuleville sukupolville.

– Eihän se Ruotsi mikään ihana paikka ollut Lapin evakoille. Ruotsi tarjosi turvan, mutta ne asuinpaikat olivat piikkilangalla aidattuja leirejä. Talvipakkasilla niiden aidattujen leirien kylmissä parakeissa kuoli pilvin pimein ihmisiä, ennen kaikea vanhuksia ja lapsia. Vuoteet olivat parakkien nurkissa ja siellä nurkissa hiukset jäätyivät kiinni seinään. Kylmillä ja vetoisilla parakkien lattioilla konttaavat lapset saivat kuolemantaudin.

Liksom on jättänyt Väylä-kirjastaan pois kaikki paikannimet.

– En halua kuljettaa sitä tyttöä Torniossa, saatikka Kolarissa tai Turtolassa. Tiesin, että kirjaa tullaan julkaisemaan ympäri Eurooppaa, joten jätin vaikeat paikannimet pois. Siksi siellä ei ole Torniota, on vain iso kaupunki rajalla.

Liksomin mukaan sodat ja ihmisten kokemat kauhut ovat lopulta aina olleet samanlaisia ja tulevat olemaan samanlaisia ympäri maailman.

– Kun esittelin Väylä-kirjaa Jakartassa ja kirjasta luettiin siellä pieni pätkä, niin sen jälkeen joku vanhempi herra nousi ylös ja kysyi, että miten tiesin kirjoittaa hänen elämästään? Hän ihmetteli, että kuka ihmeessä on mulle kertonut hänen elämäntarinansa. Eli näin sodat ja evakkomatkat puhuttelevat ihmisiä ympäri maailman.

Liksomin kirjoista on tehty elokuvia ja teatteriesityksiä. Moni filmintekijä halusi tehdä elokuvan Hytti nro 6:sta, mutta hän antoi oikeudet vain Juho Kuosmaselle, koska tiesi, ettei noin ihana tyyppi ja persoona voi tehdä huonoa elokuvaa.

–Ammattiteattereiden kanssa olen tarkka siitä, kuka tulee ohjaamaan mun romaaneista tehtyä näytelmää. Olen aika tarkka, mutta harrastaja-kesäteatterit ovat sitten aivan oma lukunsa.

– Moni kesäteatteri on kiinnostunut mun lyhyistä tarinoista ja romaaneistakin. Tässä maassa onkin kesäteatteria joka lähtöön ja minulle saatetaan soittaa, että täällä on nyt perustettu kesäteatteri, mutta ei me koskaan ennen olla näytelty, mutta paikallinen kauppias lupasi tulla ohjaajaksi, sanoo Liksom ja päästää hersyvän naurun.

– Olen joskus sanonut kesäteatterilaisille kaikella rakkaudella, että saatte ilmaiseksi oikeudet, jos mun ei tartte tulla katsomaan...

Hän muistutti, että ei hänen kirjailijan suosio ja menestys ole vain hänen ansiotaan. Kiitos kuuluu myös pitkäaikaiselle kustannustoimittajalle Harri Haanpäälle. Kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde on kuin pitkä avioliitto, siihen mahtuu ylä- ja alamäkeä.

– Everstinnasta Harri antoi loputtoman määrän palautetta. Hän luki monta versiota ja selitti aina kärsivällisesti, mikä tekstissä ei toimi. Nyt Harri on eläkeläinen, enkä raaski rasittaa häntä liikaa. Pyrin tekemään kirjat niin valmiiksi heti, ettei hän rasitu. Kustannustoimittaja on ehdoton, mutta minulle myös esilukijat ovat tärkeitä.

– Huomautan, että esilukijat eivät ole mitään kustantajan väkeä. He ovat ihan tavallisia lukijoita, eri lähtökohdista, jotka kommentoivat sitä tekstiä. Ainoa asia mikä heitä yhdistää on varmaan se, että kaikki ovat lukeneet paljon elämänsä aikana.

Liksomin kirjoja on käännetty kymmenille kielille. Hän on kulkenut kiertueilla pitkin maailmaa, mutta Ivalon kirjastossa hän asetti omat kirjansa ja suomalaiset kirjat yleensäkin oikeisiin mittasuhteisiin maailmalla:

– Arvostetut kustantajat meitä kustantaa, mutta suomalainen kirjallisuus maailmalla on tosi marginaalista. Mutta kirjafestareilla on mahtava kulkea ja esimerkiksi huhtikuussa olin Pohjois-Norjassa Altassa kirjafestareilla yhdessä Niillas Holmbergin kanssa. Meillä oli hirveen kivaa yhdessä ja otin sen reissun kuin hermolepona arkisesta kirjoitustyöstä.

Rosa Liksom kertoi miksi aikoinaan ryhtyi kirjoittamaan nimellä Rosa Liksom - hänen virallinen nimensä kun on aina ollut Anni Ylävaara.

– Ei siinä sen kummempaa syytä ole kuin se, että asuin Tanskassa silloin kun tein esikoiskirjani. Olin silloin niin itsevarma, että ajattelin, että kyllähän mun kirjoja varmaan Tanskassa julkaistaan. Tiesin, että kukaan tanskalainen ei osaa lausua nimeä Anni Ylävaara, joten siksi syntyi Rosa Liksom.

– Olin siis nuorena jo niin nero, että ajattelin bisnestä. Ja hyvän nimen minä keksinkin. Se jää mieleen, jokainen osaa sen lausua ja se kuulostaa siltä, että se voisi olla myös aivan oikea nimeni.

Liksom toivoi, että yleisö ei järkyty, kun hän paljasti, ettei hänestä tunnu yhtään miltään pidellä kädessään omaa painotuoretta kirjaansa.

– Kun kirja menee kustantajalle painoon, niin se ilmestyy painosta vasta puolen vuoden päästä. Olen siinä välissä ehtinyt aloittaa jo uuden kirjan. Kun saan uuden kirjani käteen ensimmäisen kerran, niin ei se aiheuta väristyksiä, se on kuin vieras esine.

Yksi Liksomin suosikkikirjoista on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Hän lueskelee usein Seitsemää veljestä ja yhä vuosikymmenien jälkeenkin, hän saattaa liikuttua tai nauraa kippurassa Kiven teksteille.

– Olen tainnut joskus vähän jäljitelläkin jonkin kirjani alussa Kiven tyyliä. Näin ainakin muistelen...

Liksom ei halua ajatella itseään brändina, vaikka hän arveli, että sitäkin hän joutuu olemaan.

– Minä olen elänyt aina itseni näköistä elämää. Olen tehnyt kaiken miten olen halunnut, eikä mua ole kukaan brändännyt, eikä ainakaan kustantaja. Mutta kyllä minä ymmärrän, että nykyaikana kirjailijankin täytyy brändata itseään, kun me elämme huomiotaloudessa. Kun minä tein esikoisteoksen, niin sinä vuonna Suomessa oli viisi kirjailijaa, jotka tekivät esikoisteoksen. Me saimme huomiota ilman brändäämistakin, mutta nykyisin esikoisteoksia ilmestyy satoja vuodessa ja kaikki yrittävät saada julkisuushömpällä julkisuutta myös kirjoilleen.

Rosa Liksom viettää nykyisin paljon aikaansa vanhalla kotiseudullaan Tornionjokilaaksossa.

– Minulla on siellä oma rakas datsa, jonka syntyi isovanhempieni rakennuttamasta vanhasta riihestä. Siellä minä kirjoitin Everstinnan ja Väylän. Riihi on hyvin alkeellinen, ja tilaa on vain nelisenkymmentä neliötä, mutta se on purjeveneen ohella lempipaikkani maailmassa. Järven rannalla on pieni sauna, josta käyn uimassa järvessä.

– Vietän datsalla aikaani pitkin vuotta ja ihmettelen kaikkea näkemääni, luontoa ja eläimiä. Olen löytänyt uudelleen tähtitaivaan, maailmankaikkeuden ja avaruuden, maapallon syvähistorian. Ne olivat lapsuudessani vahvasti läsnä, mutta kaupungin valosaasteen takia en ollut nähnyt tähtitaivasta siten kuin siellä näen.

Rosa Liksom on kosmopoliitti, joka on kotonaan kaikkialla ja Helsinki on hänelle rakas kotikaupunki, mutta nykyään hän on alkanut viihtyä yhä paremmin vanhalla synnyinseudullaan Länsi-Lapissa.

Liksom on myös Venäjän sekä venäläisyyden tuntija, ja nykytilanne saa hänet surulliseksi:

– Jos lyhyesti jotain sanon Suomen idänsuhteista, Venäjästä ja Ukrainan sodasta tämän kirjallisuusmatinean päätteeksi, niin sanon sen, että jos asutaan vierekkäin omakotitaloissa ja naapuri alkaa riiteleen, niin kummallakaan ei ole kivaa. Jompi kumpi lähtee tai riita vaan kestää vuosia ja vuosikymmeniä. Kummallakaan ei ole silloin kiva elämä, suosittelen naapurisopua.

Vanhana antropologina Liksom tietää, että ihmisellä ei ole sen erikoisempaa asemaa hänen kielellisen kykynsä vuoksi, vaikka ihmislaji helposti itseään ylivertaisena pitääkin:

– Nykytiede on osoittanut sen, minkä muinaiset ihmiset jo tiesivätkin. Eläimet ja puutkin osaavat kommunikoida keskenään, mutta me olemme vain menettäneet kyvyn ymmärtää niiden kieltä.

Rosa Liksom naurahtaa, että hänelle ei varmaan luettu yhtäkään satua kun hän oli pieni. Sen sijaan hän kuunteli korvat hörössä aikuisten arkisia puheita vaikka lehmänpoikimisesta sekä kylän ukkojen kauhutarinoita milloin mistäkin.