Kolumnit

Kolumni: Hankin haulikon, koska haluan oppia uutta

Koska metsästysharrastukseni on edennyt pisteeseen, jossa olen toivottavasti valmis huolehtimaan omasta aseesta, päätin kuluvalla viikolla alkaa haulikkojahtiin. Toisin sanoen ryhdyin selvittämään aselupahakemuksen koukeroita.

Avuksi valjastin joukon Instagram-seuraajiani, jotka jakoivatkin auliisti neuvojaan, mikä olisi kaltaiselleni vauhdilla keski-ikäistyvälle neitokaiselle riittävän kepeä, mutta kuitenkin pirteästi potkiva pyssy.

Sain luettelon lukuisista haulikkomerkeistä ja -malleista, joista en juuri googlaamalla ymmärtänyt muuta kuin hinnan ja onko kyseessä päällekkäispiippuinen vai puoliautomaatti.

Päädyin hakemaan lupaa oman aseen ostoon, koska haluan oppia uutta. Hyvät aseenkäsittely- ja ampumataidot ovat ensisijaisen tärkeitä turvallisen metsästyksen takaamiseksi.

Rutiinit aseen kanssa toimimiseen kehittyvät vain pyssyn kanssa puuhastellessa. Aseen päivittäinen poskelle nosto ja säännöllinen rataharjoittelu tuovat tuoreelle metsästäjälle elintärkeää varmuutta, jota tarvitaan riistatilanteessa.

Suulaana likkana väännän usein vitsiä vakavissakin tilanteissa, mikä ei ymmärtääkseni ole suotavaa aselupaa anoessa.”

Tähän asti olen päässyt välillä harjoittelemaan ampumista ystäväni haulikolla ja jopa töröttämään pikkupakkasessa pupupassissa, mutta koska haluan alkaa harrastaa säännöllisemmin, ei lainailu enää riitä. Lisäksi aseen haltijana voi olla hivenen helpompaa päästä paikallisen metsästysseuran jäseneksi.

Ensiaseen hankkiminen on jo toki itsessään kutkuttavaa, mutta jännitystä lisäävät syystäkin monimutkaisen lupaprosessin eri vaiheet. Erityisesti hakijan arviointiin liittyvä poliisin haastattelu huolestuttaa. Suulaana likkana väännän usein vitsiä vakavissakin tilanteissa, mikä ei ymmärtääkseni ole suotavaa aselupaa anoessa. Luotan kuitenkin, että kuumottava haastattelutilanne itsessään niittaa naaman peruslukemille.

Aikuisiällä ihminen tuppaa jämähtämään tuttuun ja turvalliseen eikä herkästi uskalla koettaa uutta. Taustalla voi olla ajatus, että on häpeällistä olla vasta-alkaja ja että vain lapselle on suotavaa olla huono jossain. Tai sitten aikuisena ei vain ehdi tai jaksa nähdä vaivaa, jonka uuden oppiminen väistämättä vaatii.

Aikuisiällä ihminen tuppaa jämähtämään tuttuun ja turvalliseen eikä herkästi uskalla koettaa uutta.”

Kaksi vuotta sitten metsästäjätutkintoon päntätessäni kävi nopeasti selväksi, miten pihalla olen koko aiheesta. Riistaa kytätessäni ja kaverin kaatamaa jänistä suolistaessani olen kuin norsu posliinikaupassa. Silti koen jo nyt saaneeni aimo annoksen oppia Suomen luonnosta, villieläimistä ja erilaisista pyyntimenetelmistä. Suksillekin olen joutunut nousemaan ensi kertaa sitten lukion ja huomannut, etten vihaa lajia enää yhtä syvästi.

Aikaa kalenteristani uudelle harrastukselle ei juuri löydy, enkä rehellisesti koe olevani henkisesti parhaassa iskussa kiireisen kesän jäljiltä. Uskon kuitenkin vakaasti, että syksyn jahdit tulevat olemaan maadoittavaa ja samalla aivoja sopivasti ärsyttävää puuhaa. Siksi jätän mieluummin jonkin tutun toimen tauolle ja tartun tomerasti tulevaan tussariini.

Vilja Sorsa

Kirjoittaja on Hilla Groupin digituottaja.