Ihmiset

Joulutarina: Saattaja

Mie sytytän kynttilän Artsin kuvan viehreen. Lepattava liekki ottaa hämärän huohneen ittelheen, radiossa soi Seimillä härkien. Klasin takana kaamos värjää koko maailman sinheen ja lilhaan. Mettätintti hakkaa talia ikkunanpielessä, se on pörhistänyt ittensä palloksi. Siellä on kravakka pakkanen Niin se oli silloinkin ko Artsia vietiin.

Artsin sairastelu alkoi lentsukierteellä aatonaatonaattona jouluna kaheksan. Se oli siihen asti aivan terve, ei räkänoppaa ollu niistäny meän 48 vuojen liiton aikana. Mutta silloin se asia muuttuu laakista. Se raatasi joulukinkun ostossa tuntitolkulla Esmarketin äijitten kanssa, ja kokosi samalla niiltä kaikki romuskat matkaan. Kohta se oli ko yks tauinpesä koko mies.

Aattoaamuna se heräsi siihen, ko ei saattanu hengittää. Mie hiutin Carinan käynthiin ja kiikutin sen lääkäriin. Piti ajjaa kaupunkiin asti, ko eihän tällä perälä sovi pyhänä sairastaa. Liian kallista pittää kalhiita ammatti-ihmisiä töissä. Terveyskeskuksen makkuuostastoaki pitävät auki joulun pyhien yli itsepalveluperiaatheella, ko son toettu selvästi kustannustehokhaimmaksi ja toettu parantavan kunnan huoltosuhetta.

Nuori lääkäri löysi Artsilta yhtä aikaa neljän eri kulkutauin oihreita ja nauro Artsile, että eihän tämän pitäs olla etes mahollista. Artsi tuiijotti sitä silmät levählään. Sen huulet oli siniset. Lääkäri kysy, että onkos sulla vaikea hengittää, johon Artsi kähisi, että vittu arvaappa. Lääkäri komensi hoitajan antamaan Artsile happea ja astmalääkettä. Artsin olo helpottu ja päästhiin kotia. Soli pitkän puohleinen automatka. Artsi yski kyljet kipeäksi, ripuloi Carinan penkin ja oksensi hanskalokeroon.

Kotona tintit kerjäsit kärtyinä ruokaa. Orava räkytti kuusessa, että anna ämmä lissää pähkinöitä. Mie raahasin Artsin sisäle, menin takasin autole, aukasin oven ja hanskalokeron, ja sanoin elukoille, että siitä. Siinä on vähän syötyä pottua ja käristystä. Nokkikaa menheen. Muuta että saa.

Talvi taittu, mutta Artsin tauti ei. Maaliskuussa näytti, että se kuolee siihen paikhaan. Mie tilasin lanssin, niin ei se sitten kuollukhaan. Keuhkokuume oli äityny sen verran pahaksi, että se syljeskeli verta kiphoon sairaalassa useamman päivän. Se söi antibioottia ja nuoli jostaki vessanrivasta ittelheen sairaalabakteerin. Sillä mätäni naama ja net joutu ottahmaan siltä pätkän leukaluuta pois.

Ko se kesälä viimen pääsi kotia, se kaatu porstuassa. Se vaikersi kamarissa jonku tiiman ja ei minun auttanu muuta ko soittaa taasen lanssi. Net leikkasit siltä lonkkaluuta, mutta eihän siitä mithään tullu, ko net unohtit jonku työkalun luuhun pysthöön. Suihkuttelin Artsia sairaalan pesuhuohneessa. Kattoin ko vihreä mätä tursusi haavasta ja sanoin, että ei sunkhaan tuo ole tavalista. Net leikkasi uuestaan, useamman kerran ja lopuksi raapasit koko jalan pois.

Se pääsi marraskuussa kothiin. Mie kattoin joulupöyässä, että mikä sillä on ko ei kinkku maistu.

– Mullon vatta kipeä, se sano hiljaa. Yölä se alko huutahmaan ja aamuyöstä mie soitin taasen pilliauton pihhaan. Net vei sen pois ja viikon päästä net sanoit, että Artsila on vattassa vihanen syöpä. Mie, että jassoo, son viimestään nytten alettava säästähmään arkkurahoja jostaki. Lääkäri sano, että älä sie rouva hättäile, lääkheet on nykysten niin hyviä, että tiä vaikka mies potkasee siitä elhoon vielä.

Hoito oli tehokas, se meinasi tappaa potihlaanki. Se voivotteli sairaalan lakanoissa ja aprikoi, että saapa nähä kumpi tästä ropasta lähtee ensin, hän vai tauti. Kyllä se oli Artsin lähettävä.

Hoiot lopetethiin. Artsi sano, että halvaa kuolla kotona. Mie sanoin, että mikäpä siinä. Se asettu kamahriin makkaahmaan ja alko tekehmään kuolemaa.

Ko se vaikersi, että jano, mie tiputtelin puolukkamehua pipetillä kurkhuun. Ko se sano, että kusettaa, mie kärräsin sitä vessaan. Mie hoijin sitä niin antaumuksela, ettei se riepu kuollukhaan. Se kippuroi ja käppyröi kessään saakka, katto kamarin klasista, miten joutsenet tulit ja näki vielä ko net menit.

– Kolme poikasta. Net oon nuot harhmaat, se sai sanottua ko joukhaisperhe lappo torvet töristen kohti etelää.

Tuli uusi kevät ja Artsi katto ilonveet silmissä, miten pulmuset piristelit niityllä. Mie kannoin sille pilttipurkkia ja kaikkia mitä se nyt saatto syyä. Mie kuivitin ja pesin, mie kuuntelutin kansanradiota ja mettäradiota. Artsi oli oikein tyytyväinen päivisin ko ei ollu kipua. Yöt se volisi ja vonku ja mie hyrräsin sängyn vierelä virsiä.

Met puhuima kaikki asiat valhmiiksi. Arkun värin, virret, kelle se haluaa antaa perinnöksi mettää ja kelle ei mithään. Jaappasimma tulleeko arkun sisäreuhnaan pitsiröyhelöä ja mitä se halvaa pääle hauthaan. Se sano, että puukko pittää laittaa vyöle. Mie sanoin, että mikä niistä. Se sano, että leuku, jos sielä seuraavassa paikassa olis vaikka käristyskimpahleita, mistä pyhäpäivänä veistellä.

Vuojen kymmenen helmikuussa mie kysyin Artsilta, että meinaaksie kultarakas vielä kauanki kuolla, ko alkaa mennä kaustheetki huohnoon kunthoon, ko ei kerkeä tehä mithään. Artsi sano, että se koittaa reipastua ja lähteä niin joutusasti ko pystyy. Se sano olevansa niin kiitollinen, että olin jaksanu saattaa sitä viimiselle matkala näin kauan ja oli pahoihlaan, että minun elämä mennee tämmöstä puoliraatoa paijatessa.

Se eli kevhääseen. Se uikutti kipua koko kesän. Syksylä kartano työnsi jo metristä koiranputkea, mutta Artsi ei. Se kyllä näytti kuolheelta. Sen posket oli painunu sisäle, pullottavat silmät ei kattohneet enhään mihink- hään. Se ei puhunu paljon mithään enkä mie tiä hengittikö se ees koko aikaa, mutta syän pumppasi. Kattelin sitä jonku kuukauen. Joulun korvala sanoin, että ei muuta ko Artsi päästät irti. Sillä se helpottaa. Ja niin se päästi.

Artsi kuoli minun sylhiin samana päivänä ko Kristus synty.

Mie peitin Artsin lakanalla. Aukasin viinitömpön vainajan kunniaksi ja aattelin, että soitan vasta aamula auton hakehmaan. Huitasin lasillisen punkkua naahmaan ja olin niin helpotuksissa, että aivan itkin. Mie kehuin itteäni, että olet sie Elisapetti reipas vaimo, kyllä sie olet nyt ansainnu sievän kännin ja saunan. Ryyppäsin yöhön asti, istuin sölkä höyryssä saunan porthaila ja nuuhkin tuoretta lunta. Kirivä pakkanen knapsahteli koijuissa, kärppä vilahti halkopinossa, taihvaalla oli niin monta tähteä, että molin varma, että yksi niistä on sytytetty Artsille. Mie tunsin onnea ja kiitollisuutta, että sain hengittää vaphaasti.

Yönkähmässä könkkäsin pikku käyrässä pirt- hiin. Porstuassa mie kuulin, ko Artsi sano, että jano. Mie olin, että nyt on akkariepu unen tarpheessa ko kummituksekki puhhuu. Mutta ei saateri tosi soli. Artsi oli potkinu lakanan pois. Sen silmät pyöri ko bingopallot ja se auko suutansa niinkö rannale viskattu ahven. Mie painoin sille tyynyn naaman pääle ja kuiskasin hellästi, että kyllä son Artsikulta somempi, että menet nyt sinne käristyksen vuohluun etkä taaksesti vilkuile.

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Villikoira-romaanin kirjoittanut kirjailija ja toimittaja.