Ihmiset

Ensin nauratti, mutta

Silloin , kohta kaksi vuotta sitten, oli lämmintä ennustava varhaisaamu, kun käänsin autoni keulan kohti syntymäpitäjääni. Toukokuu oli kulumassa ja kymmenes päivä vasta alkupuolella. Tie oli hiljainen.

Kun ohittaa Tepsan kylän ja Silmäsvuoma ja Silmäsvaara tervehtivät, monet muistot suorastaan kuohuvat mieleeni. Ja tuttu tunturi oikealla vilkuttaa väärtilleen. Mutta silmä sairastaa Kuolavaaran suunnalla nykyajan kehitystä.

Mutta mikä se siellä, lähellä ajokaistaa? Pysäytän auton ja otan kameran viereltäni ja astun ulos tielle. Vanha metso keskeyttää laulunsa ja hyökkää samassa päälle. Uskomattoman kovia ovat sen siipispankojen iskut sääriluuta vasten. Minua pyrkii naurattamaan sen käyttäytyminen ja otan useita kuvia. Kohta siihen parkkeeraa toinen kulkuneuvo, punainen lava-auto. Puhelen oudon kulkijan kanssa metsosta ja sen oudosta käyttäytymisestä.

Vieras jatkaa matkaansa. Itsekin meinottelen lähteä, mutta metso ei päästäisi, koska se yrittää väkisin tulla autoon sisälle. Näyttää vängällä jäävän ovenrakoon. Lopulta käynnistän auton, lintu yrittää istua konepellille ja katolle. Kun olen jo liikkeellä, lintu lentää takaikkunan lähellä lähes kilometrin matkalla, mutta lopulta sen on pakko jäädä. Se laskeutuu tienlaidan metsikköön. Jäikö odottamaan toista ihmettelijää?

Nauroin itsekseni tapausta. Kuitenkin varoituksen sanat vuosikymmenten takaa puikkelehtivat mielensopukoihin. Olikohan se ”enne” tai ”lähetti”? Vai oliko se tätä päivää, eikö ollut kavereita soidinmenoihin? Mutta vaara, jossa oudosti käyttäytyvä metso oli, on joskus tarjonnut minulle monen monta mieluisaa hetkeä, samoin kuin vaaran takana oleva valtava vuoma rimpineen ja järvineen.

Silloin kerrankin.

Olimme kaverini Joukon kanssa jättäneet mopot, vasta hankitut, vanhan postitien varren pöhiköihin lähellä Eksymäselkää, melkein siihen paikkaan, missä tuttu metsämies piti aina karhun päitä muurahaispesässä. Nyt soudimme jyrkän vaaran alla olevan järven pohjoisrannalla ja laskimme verkkoja pyyntiin lähellä Haavikkoniemeä. Syysaamun aurinko sädehti välppäävässä aallokossa ja monenväriset haavanlehdet lepattivat kymmenissä isoissa haapapuissa kauniin niemen kärjessä. Suuri merilintuparvi pelästyi ehkä airojen kolinaa ja nousi siivilleen niemen takaa. Se näytti laskeutuvan vuoman keskellä olevalle toiselle järvelle. Päätimme käydä vielä sielläkin iltapuolen hämärissä.

Meillä ei ole koiraa, mutta aikomuksemme on kiertää koko vaara maalintujen varalta ja tulomatkalla käydä vuoman pienempiä järviä tutkimassa, jospa hanhia näkyisi tai ainakin merilintuja ja koskeloita.

Päivä oli pitkä ja pitkästi ehdimme kävellä, ennen kuin tulimme paikkaan, josta on lyhin matka suuren vuoman salaperäisille vesipaikoille. Reput eivät sanottavasti painaneet, mutta oli meillä muutamia lintuja repussakin. Siihen aikaan olivat panokset vähissä ja lentoon ei ollut tapana ammuskella. Piti olla taattu paikka, ennen kuin hipelöi liipaisinta. Itselläni oli yksipiippuinen pitkä haulikko ja Joukolla joku kaksipiippuinen, mikä lie.

Pitkästi sai pahnostaa, mutta lopulta kiilui avovettä. Kaarkoja kierrellen pienten ruskapuskien suojassa lähestyimme erästä suurehkoa rimpeä, tai saattoi se olla järvikin. Jo kauemmaksi näkyi, että veden pinta oli mustanaan lintuja, kaikenlaisia. Vaikka konttaaminen oli siinä maastossa vastenmielistä, oli siihen pakko kuitenkin ryhtyä. Ja palkankin saimme, muutamia ”mustialintuja” ja taisi olla joku koskelokin. Mutta hanhia emme nähneet.

Tulimme isolle järvelle takasin vanhan kämpän kautta. Kämppä oli tosiaan vanha, ja seinähirsissä oli kirjoituksia, ja paljon. (Harmi, että silloin en älynnyt laittaa mitään muistiin, vaikka isä monestikin puhui järvellä käydessämme kämpän menneisyydestä).

Kävelimme järven pohjoisrantaa veneelle Haavikkoniemeen. Eräässä kohdassa sain kolme vesilintua yhdellä panoksella, mutta linnut olisi haettava veneellä, joka oli siinä aivan lähellä. Kun verkot oli koettu ja ampumani linnut haettu, ihmettelyä aiheutti erään linnun vatsassa oleva valtava patti. (Myöhemmin todettiin, että se on syömäkelvoton, ja linnun patin sisältä löytyi hauli.)

Kun läksimme järveltä, meillä oli saalista kantaa asti, isoja siikojakin ja valtavia ahvenia lintujen lisäksi. Mutta kepeästi silloin jalka nousi, kun astelimme vanhaa postitietä mopoillemme.

Tässä jossakin se postitie oli, kun kävelen kevätaamun kirkkaudessa Eksymäselän kohdalla. Uteliaisuus pani kävelemään autolta, joka kiiluu nyt tuolla talvitien liittymässä. Tietä ei näy, koska maasto on aurattu ja istutettu. Tiheä taimikko kätkee salaisuuden, mutta hieman etäämpänä, matalassa kummussa, vanhaa aikaa on vielä nähtävissä.

Yrjö Suutari