A-
A+
A-
A+
Kittilässä työskennellyt Senja Ahvonen ihailee Italian luontoa nyt lasin läpi
Miika Sirkiä
– Kodin ulko-ovi on raja, jota ei voi ylitää. Ulkoilu on kielletty. Silloin kun lähtee ulos, uhmaa kohtaloaan, kertoo Senja Ahvonen, joka muutti takaisin Italiaan jäätyään eläkkeelle Kittilän seurakunnan diakonissan työstä.
Ahvonen asuu nyt Comon provinssissa Colverdessä, joka on suomennettuna Viherkumpu. Alueella on nyt täysi karanteeni, ulos ei saa mennä kuin välttämättömän pakon edessä ruokakauppaan tai apteekkiin. Pohjois-Italiassa Lombardian maakunnassa on Italian pahimmat koronakuolleisuusluvut, ja maakuntarajat on suljettu.
– Näyttää siltä, että tilanne voi jatkua näin kesäkuun loppuun saakka, Ahvonen sanoo.
Ulkonaliikkumiskielto ottaa koville, sillä luonto olisi nyt parhaimmillaan.
– Ei ole vielä liian kuuma, ja on luonnon heräävät äänet. Linnut laulavat, ja kevätkukat ovat jo kukkineet. Puissa on ollut kukintoja. Meillä on ikkunan takana puu, joka tekee mansikannäköisiä marjoja, eikä tiedetä, mikä puu se on. Ikkunasta on ihana näköala, Ahvonen sanoo.
Hän kertoo tottuneensa aikaisemmin siihen, että saa mennä metsälenkille joka aamu ja mahdollisesti vielä uudelleen iltapäivällä. Kaupassa käymiseen Ahvosen on täytettävä kotona kulkulupapaperi, josta poliisi varmistaa ulkona liikkumisen tarpeellisuuden tai sitten kirjoittaa sakkolapun, joka on tällä hetkellä 300–500 euroa.
Arki menee Ahvosen mukaan arkiaskareissa. Hänen miehensä Pino tekee ruuan, Ahvonen tiskaa.
– Olen lukenut paljon, nyt on auki kirja, joka kertoo Italian poliittisesta historiasta. Se oli jäänyt lukematta, ja nyt otin siitä kiinni. Netflix on myös siunattu asia tällä hetkellä.
Karanteeniseurastaan Ahvosella ei ole moitteen sijaa.
– Meillä on ihanaa yhdessä, nauretaan paljon kaikenlaisille jutuille.
Kauppaan Ahvonen pääsee hänen tyttärensä kyydillä, koska liikekeskukset ovat melko kaukana. Ahvonen kertoo, että hänellä on keliakia, ja ehkä sen varjolla hän voisi kirjoittaa kulkulupalapun ja saisi kävellä hänelle rakkaan maiseman halki.
– Kahden kilometrin päässä olisi kauppa, joka myy keliakiatuotteita, Ahvonen sanoo.
Kuten muualla maailmassa, myös Italiassa heristetään nyt herkästi sormia.
– Naapurit asuu hirveän hyvin omissa kodeissaan. Jos portaita hipsii ulos, tuntee olevansa rikollinen.
Kittilään Ahvonen on päässyt nyt netin välityksellä. Hän on osallistunut jumalanpalveluksiin ja kulttuuriviikolle.
– Kittilän kulttuuritoimi tekee aivan ihanaa työtä, ja nautin täysin rinnoin kulttuuriviikosta. Olen käynyt Särestössä, Einari Junttilan tauluja katsomassa ja käsitöitäkin on kiva katsella. Kittilä on jäänyt sydämeeni ikuisiksi ajoiksi. Se on todella mahtava paikka, Ahvonen sanoo.
Lapin maisemat tulivat Ahvoselle tutuiksi jo lapsena, kun hän kulki vanhempiensa kanssa Lemmenjoella Ilmavoimien Lapin majalla.
Ahvonen haki Kittilään töihin, kun valmistui diakonissaksi. Kittilässä hän työskenteli kuusi viimeistä työvuottaan. Hän haluaa kertoa kiitoksensa niille ihanille ja uskollisille vapaaehtoisille, jotka osallistuivat diakoniatyöhön.
Ahvonen on kuullut kittiläisiltä ystäviltään muun muassa hyvistä hiihtokeleistä. Hänen asuinpaikkakunnallaan ei ole satanut tänä talvena lunta.
– Lapissa minua liikuttaa suuresti keväällä se, kun tulee kevät ja lumi alkaa sulaa ja puiden ympärillä on se hengitysaukko. Se on jollain tavalla sydäntä särkevän kaunista ja muistuttaa, että puutkin ovat eläviä olentoja.
Italialaiset ovat Ahvosen mukaan luonteeltaan avoimia, välittömiä ja kekseliäitä. Vaikeassa tilanteessa on löytynyt uutta yhteisöllisyyttä.
– Parvekkeilla lauletaan. Meillä ei ole tässä sellaista ympäristöä, mutta esimerkiksi Milanossa, jossa talot ovat lähekkäin rakennettuja, ihmiset laulavat parvekkeilla. Joku on keksinyt senkin, että harjanvarteen kun laittaa samppajapullon, voi jopa kilistää, Ahvonen kertoo.
Negatiivisia tunnelatauksia ei nyt Ahvosen mukaan juuri pääse syntymään, kun kaikki ovat lukittuina koteihinsa. Italiassa ei saa olla edes kahta ihmistä lähekkäin, ja mitään julkisia kokouksia ei saa olla. Ahvonen kertoo, että julkisuudessa on puhuttu, että työviikko alkaisi jatkossa seitsemänpäiväisenä, että joukkoliikenteessä olisi väljempää kulkea.
– Vapaus on ihmisen perusoikeuksia, josta luopuminen on vaikeaa kaikille.
TIETOLAATIKKO
Päiväkirjaotteita – Kirjeitä Italiasta
”Rikkaista ja monivivahteisista kokemuksista poikii paljon kaipausta. Kaipaan maisemia ja ystäviä Suomessa, kaipaan seurakuntaelämää ja rikasta työtä siellä, syntymäkuntani Tuusulan kulttuuripolkuja ja Kittilän huuruisia talvimaisemia. Mutta kaipauksen moninaisuus on kuin helmiä täynnä oleva salainen sielunarkku, jonka kantta voi raottaa ja sisältöä kuluttaa koskaan sen köyhtymättä.”
6.3.2020
”Edessä on vielä noin kolme viikkoa oloilua. Aluksi se tuntuu jopa mukavalta: on pakko viettää viipyilevää elämää. Sitten havahtuu siihen, mitä ei voi tehdä. En voi lähteä Como-järven rantatielle ja Villa Olmon puutarhaan, en voi lähteä käymään tyttärieni luona, eivätkä he voi tulla meille. En näe lapsenlapsiani, en ystäviäni. En voi lähteä käymään Suomessa, en voi tehdä heräteostoksia (jopa verkkokauppa Amazonin liitokset natisevat). Alkaa ahdistamaan, jos näihin ajatuksiin juuttuu.”
17.3.2020
”Karanteeni jatkuu… jatkuu. Kirjastokirjan lainakirjoista on enää lukematta muutama sivu. Tilanne alkaa olla viheliäisen ankea, sillä nyt emme saa enää mennä edes metsäkävelylle tai kulkea peltojen laitaa. Lasien läpi voi katsella kaunista maisemaa ja ihailla auringonlaskun maalaamaa väriloistetta taivaalla.
Pino on näissä oloissa mitä mainioin kumppani, olemme nauraneet ja kihertäneet yhdessä, milloin Pinon leikinlaskulle, milloin jollekin FB-päivitykselle, siis sellaiselle päivitykselle, jonka tarkoituskin on herättää hilpeyttä.
Meidän pihallamme on valtava koivu. Se ei ole suora, sen runko on monikärvinen, kuin se ei olisi tiennyt, mihin suuntaan sen tuli kasvaa. Sama epävarmuus vaivaa oksistoa, mutta kaikesta huolimatta sen latvus ylettää yli kolmannessa kerroksessa olevien ikkunoidemme yläpuolelle. Se on nyt hiirenkorvalla. Olisi ihana koskettaa pikkuruista lehdenalkua ja tuntea sen tuore tahmeus sormenpäissä. Mutta ikkunasta ei ylety, eikä pihalle voi mennä. En ole nähnyt lapsenlapsiani viikkoihin.”
3.4.2020
”Pääsiäisajan parasta antia on, kun voin seurata pyhän viikon hartauksia Kittilän kirkosta ja Marian kappelista. On ihana kuulla tuttuja ääniä, katsella rakkaiksi tulleita alttareita ja tauluja niiden takana, liittyä yhteiseen rukoukseen kuin olisin yhä seurakuntalainen. Tämä on puhdasta armoa, rakkautta kauneimmillaan. Kiitos, Isä, näistä läsnäolosi hetkistä.”
9.4.2020