Mii­ka Sir­kiä

– Ko­din ul­ko-ovi on raja, jota ei voi yli­tää. Ul­koi­lu on kiel­let­ty. Sil­loin kun läh­tee ulos, uh­maa koh­ta­lo­aan, ker­too Sen­ja Ah­vo­nen, joka muut­ti ta­kai­sin Ita­li­aan jää­ty­ään eläk­keel­le Kit­ti­län seu­ra­kun­nan di­a­ko­nis­san työs­tä.

Ah­vo­nen asuu nyt Co­mon pro­vins­sis­sa Col­ver­des­sä, joka on suo­men­net­tu­na Vi­her­kum­pu. Alu­eel­la on nyt täy­si ka­ran­tee­ni, ulos ei saa men­nä kuin vält­tä­mät­tö­män pa­kon edes­sä ruo­ka­kaup­paan tai ap­teek­kiin. Poh­jois-Ita­li­as­sa Lom­bar­di­an maa­kun­nas­sa on Ita­li­an pa­him­mat ko­ro­na­kuol­lei­suus­lu­vut, ja maa­kun­ta­ra­jat on sul­jet­tu.

– Näyt­tää sil­tä, et­tä ti­lan­ne voi jat­kua näin ke­sä­kuun lop­puun saak­ka, Ah­vo­nen sa­noo.

Ul­ko­na­liik­ku­mis­kiel­to ot­taa ko­vil­le, sil­lä luon­to oli­si nyt par­haim­mil­laan.

– Ei ole vie­lä lii­an kuu­ma, ja on luon­non he­rää­vät ää­net. Lin­nut lau­la­vat, ja ke­vät­ku­kat ovat jo kuk­ki­neet. Puis­sa on ol­lut ku­kin­to­ja. Meil­lä on ik­ku­nan ta­ka­na puu, joka te­kee man­si­kan­nä­köi­siä mar­jo­ja, ei­kä tie­de­tä, mikä puu se on. Ik­ku­nas­ta on iha­na nä­kö­a­la, Ah­vo­nen sa­noo.

Hän ker­too tot­tu­neen­sa ai­kai­sem­min sii­hen, et­tä saa men­nä met­sä­len­kil­le joka aa­mu ja mah­dol­li­ses­ti vie­lä uu­del­leen il­ta­päi­väl­lä. Kau­pas­sa käy­mi­seen Ah­vo­sen on täy­tet­tä­vä ko­to­na kul­ku­lu­pa­pa­pe­ri, jos­ta po­lii­si var­mis­taa ul­ko­na liik­ku­mi­sen tar­peel­li­suu­den tai sit­ten kir­joit­taa sak­ko­la­pun, joka on täl­lä het­kel­lä 300–500 eu­roa.

Ar­ki me­nee Ah­vo­sen mu­kaan ar­ki­as­ka­reis­sa. Hä­nen mie­hen­sä Pino te­kee ruu­an, Ah­vo­nen tis­kaa.

– Olen lu­ke­nut pal­jon, nyt on au­ki kir­ja, joka ker­too Ita­li­an po­liit­ti­ses­ta his­to­ri­as­ta. Se oli jää­nyt lu­ke­mat­ta, ja nyt otin sii­tä kiin­ni. Netf­lix on myös siu­nat­tu asia täl­lä het­kel­lä.

Ka­ran­tee­ni­seu­ras­taan Ah­vo­sel­la ei ole moit­teen si­jaa.

– Meil­lä on iha­naa yh­des­sä, nau­re­taan pal­jon kai­ken­lai­sil­le ju­tuil­le.

Kaup­paan Ah­vo­nen pää­see hä­nen tyt­tä­ren­sä kyy­dil­lä, kos­ka lii­ke­kes­kuk­set ovat mel­ko kau­ka­na. Ah­vo­nen ker­too, et­tä hä­nel­lä on ke­li­a­kia, ja eh­kä sen var­jol­la hän voi­si kir­joit­taa kul­ku­lu­pa­la­pun ja sai­si kä­vel­lä hä­nel­le rak­kaan mai­se­man hal­ki.

– Kah­den ki­lo­met­rin pääs­sä oli­si kaup­pa, joka myy ke­li­a­ki­a­tuot­tei­ta, Ah­vo­nen sa­noo.

Ku­ten muu­al­la maa­il­mas­sa, myös Ita­li­as­sa he­ris­te­tään nyt her­käs­ti sor­mia.

– Naa­pu­rit asuu hir­ve­än hy­vin omis­sa ko­deis­saan. Jos por­tai­ta hip­sii ulos, tun­tee ole­van­sa ri­kol­li­nen.

Kit­ti­lään Ah­vo­nen on pääs­syt nyt ne­tin vä­li­tyk­sel­lä. Hän on osal­lis­tu­nut ju­ma­lan­pal­ve­luk­siin ja kult­tuu­ri­vii­kol­le.

– Kit­ti­län kult­tuu­ri­toi­mi te­kee ai­van iha­naa työ­tä, ja nau­tin täy­sin rin­noin kult­tuu­ri­vii­kos­ta. Olen käy­nyt Sä­res­tös­sä, Ei­na­ri Junt­ti­lan tau­lu­ja kat­so­mas­sa ja kä­si­töi­tä­kin on kiva kat­sel­la. Kit­ti­lä on jää­nyt sy­dä­mee­ni ikui­sik­si ajoik­si. Se on to­del­la mah­ta­va paik­ka, Ah­vo­nen sa­noo.

La­pin mai­se­mat tu­li­vat Ah­vo­sel­le tu­tuik­si jo lap­se­na, kun hän kul­ki van­hem­pien­sa kans­sa Lem­men­jo­el­la Il­ma­voi­mien La­pin ma­jal­la.

Ah­vo­nen haki Kit­ti­lään töi­hin, kun val­mis­tui di­a­ko­nis­sak­si. Kit­ti­läs­sä hän työs­ken­te­li kuu­si vii­meis­tä työ­vuot­taan. Hän ha­lu­aa ker­toa kii­tok­sen­sa niil­le iha­nil­le ja us­kol­li­sil­le va­paa­eh­toi­sil­le, jot­ka osal­lis­tui­vat di­a­ko­ni­a­työ­hön.

Ah­vo­nen on kuul­lut kit­ti­läi­sil­tä ys­tä­vil­tään muun mu­as­sa hy­vis­tä hiih­to­ke­leis­tä. Hä­nen asuin­paik­ka­kun­nal­laan ei ole sa­ta­nut tänä tal­ve­na lun­ta.

– La­pis­sa mi­nua lii­kut­taa suu­res­ti ke­vääl­lä se, kun tu­lee ke­vät ja lumi al­kaa su­laa ja pui­den ym­pä­ril­lä on se hen­gi­ty­sauk­ko. Se on jol­lain ta­val­la sy­dän­tä sär­ke­vän kau­nis­ta ja muis­tut­taa, et­tä puut­kin ovat elä­viä olen­to­ja.

Ita­li­a­lai­set ovat Ah­vo­sen mu­kaan luon­teel­taan avoi­mia, vä­lit­tö­miä ja kek­se­li­äi­tä. Vai­ke­as­sa ti­lan­tees­sa on löy­ty­nyt uut­ta yh­tei­söl­li­syyt­tä.

– Par­vek­keil­la lau­le­taan. Meil­lä ei ole täs­sä sel­lais­ta ym­pä­ris­töä, mut­ta esi­mer­kik­si Mi­la­nos­sa, jos­sa ta­lot ovat lä­hek­käin ra­ken­net­tu­ja, ih­mi­set lau­la­vat par­vek­keil­la. Joku on kek­si­nyt sen­kin, et­tä har­jan­var­teen kun lait­taa samp­pa­ja­pul­lon, voi jopa ki­lis­tää, Ah­vo­nen ker­too.

Ne­ga­tii­vi­sia tun­ne­la­tauk­sia ei nyt Ah­vo­sen mu­kaan juu­ri pää­se syn­ty­mään, kun kaik­ki ovat lu­kit­tui­na ko­tei­hin­sa. Ita­li­as­sa ei saa ol­la edes kah­ta ih­mis­tä lä­hek­käin, ja mi­tään jul­ki­sia ko­kouk­sia ei saa ol­la. Ah­vo­nen ker­too, et­tä jul­ki­suu­des­sa on pu­hut­tu, et­tä työ­viik­ko al­kai­si jat­kos­sa seit­se­män­päi­väi­se­nä, et­tä jouk­ko­lii­ken­tees­sä oli­si väl­jem­pää kul­kea.

– Va­paus on ih­mi­sen pe­ru­soi­keuk­sia, jos­ta luo­pu­mi­nen on vai­ke­aa kai­kil­le.