A-
A+
A-
A+
Mari Nilivaara kasvoi alkoholistista päihde-
ongelmaisten auttajaksi
Nykyisin Mari Nilivaara voi hyvin ja nauttii elämästään.
Mari Nilivaara
Maija Muhonen
Lappilainen juominen on yhä tabu, ja etenkin naisten alkoholinkäytöstä vaietaan. Sitä mieltä on Kittilästä lähtöisin oleva, nuoruutensa Äkäslompolossa ja Kolarissa elänyt Mari Nilivaara.
Nilivaara tekee päihdetyötä Tampereella Minnesota- mallin hoitoa tarjoavassa yrityksessä ja viimeistelee sosionomin opintojaan. Hän on opintojen harjoittelua varten selvittänyt Lapin päihdehoidon tarjontaa.
– Kyllä tarvetta olisi, mutta onko kynnys hoitoon tulemiselle liian korkea, Nilivaara pohtii.
Nilivaaran oma tarina on esimerkki siitä, mitä alkoholi voi viedä, ja kuinka sen kurimuksesta voi nousta. Perjantaina Nilivaara on ollut raitis neljäntoista vuoden ajan. Lähes yhtä monta vuotta kului alkoholin tuomassa sumussa.
1990-luvun Kolarissa nuorten alkoholin käyttöä katsottiin läpi sormien. Nilivaara maistoi viinaa 13-vuotiaana ja rakastui aineeseen heti.
Ujo ja arka tyttö tunsi muuttuvansa humalassa hauskaksi ja itsevarmaksi. Alkoholi tarjosi pakotien omista tunteista.
– Silloin ei vielä puhuttu mistään nuorten mielenterveysongelmista, saati mistään päihdeongelmista.
Hyvin nopeasti juomisesta tuli jokaviikkoista.
– Humalat ei ollut koskaan mitään pientä sievää. Aina oli krapula ja oksentelua.
Koulunkäynti valui penkin alle. Kun ystävät huomauttivat alkoholinkäytöstä, teini oppi vaihtamaan seuraa. Isosisko huolehti, että sisko raahautui kouluun. Poissaoloja ei tullut, eivätkä vanhemmat osanneet epäillä juomista.
Muutto ammattikouluun Tornioon syvensi kierrettä. Asuntolassa oli helppo juoda, eikä tieto ongelmista kantautunut kotiin asti. 18-vuotiaana Nilivaara oli jo alkoholisti. Vanhemmat saivat tietää tilanteesta vasta siinä vaiheessa, kun ammattikoulusta ilmoitettiin, ettei tytär valmistu.
– Päihderiippuvuuden syntyyn on turha etsiä syytä kasvatuksesta, tai mistään muusta elämässä. Se on arpapeliä, Nilivaara korostaa.
Parikymppisenä Nilivaara muutti Lahteen, jossa saattoi juoda rauhassa. Hän tutustui mieheen, ja hetkeksi elämä rauhoittui. Molemmat joivat, mutta ryyppyreissut rajoittuivat viikonloppuihin.
Nilivaara halusi lapsen, ja 22-vuotiaana hänestä tulikin äiti. Raskausaika sujui helposti kuivilla. Nilivaara kuvitteli juomisen jääneen taakse.
– Kun tyttö syntyi, siitä pari kolme viikkoa mun piti päästä baariin.
Tilanne kuvaa alkoholismia hyvin. Vauva-arjen sijaan elämä oli kahden työssäkäyvän alkoholistin kaaosta.
– Tää on etenevä sairaus. Se ei koskaan lähde alusta, vaan siitä, mihin se jäi, Nilivaara sanoo.
Kun Nilivaaran tytär oli puolivuotias, Nilivaara erosi avopuolisostaan, ja muutti Kittilään, lähelle perhettään.
Puoli vuotta meni hyvin. Tukiverkko oli kunnossa, Nilivaara kävi Levillä töissä, ja tutustui uuteen mieheen. Sitten luisu alkoi uudelleen.
– Siinä käytiin töissä ja leikittiin niin sanotusti perhettä, mutta kyllä siinä oli juominen vahvasti mukana.
Nilivaara joi, jotta elämä olisi kivaa, vaikkei juominen ollut. Hän saattoi ryypätä viikon. Piti pyydellä anteeksi puolisolta ja pomolta, selitellä ja varailla päivähoitopaikkaa lapselle, joka oli viettänyt viikon mummolassa. Häpeä ja salailu imivät valtavasti voimia.
– Loppujen lopuksi äiti teki lastensuojeluilmoituksen, mikä oli mulle ratkaiseva asia. Hän ei enää mahdollistanut mun alkoholinkäyttöä.
Nilivaaran tytär otettiin huostaan ja sijoitettiin tämän äidin ja isäpuolen hoitoon.
Pohja alkoi häämöttää keväällä 2004. Puolen vuoden aikana hän oli rikkonut kaikki itselleen antamansa lupaukset. ”En ainakaan aja kännissä.”, ”En juo lapsen aikana.”, ”Työt mä hoidan”. Hän oli 26-vuotias, eikä hänellä ollut töitä, parisuhdetta tai kotia. Sisarukset eivät enää vastanneet puheluihin.
– Aina kun soitin sisaruksille, ryvin itsesäälissä, vittuilin niille tai halusin manipuloida johonkin.
Isäpuoli, raitistunut alkoholisti oli se, joka haki Nilivaaran aina ryyppyreissulta.
– Hän ei ikinä tuominnut, ei ikinä motkottanut, ei ikinä heristänyt sormea.
Kenties juuri siksi Nilivaara saattoi juhannuksena 2004, puolentoista viikon ryyppyreissun jälkeen, sanoa isäpuolelleen, että on valmis hakemaan apua.
Pitkästä aikaa Nilivaaralla oli toiveikas olo, ja elokuussa Nilivaara meni Minnesota-mallin hoitoon.
– Se oli elämäni paras päätös. Ensimmäistä kertaa pysähdyin miettimään omaa elämääni.
Kuntoutuksessa Nilivaara joutui kohtaamaan myös tekojensa seuraukset. Hän ei ollut koskaan myöntänyt, kuinka alkoholismi oli vaikuttanut hänen tyttäreensä, äitiinsä tai sisaruksiin.
– Elämähän ei muutu vaaleanpunaiseksi ja helpoksi, kun raitistuu, mutta siitä tulee merkityksellisempää.
Nilivaara aloitti kasvamisen siitä, mihin oli juomisen aloitettuaan jäänyt. Kuukauden hoitojakson jälkeen hän muutti äitinsä luo Äkäslompoloon, kouluttautui oppisopimuksella merkonomiksi ja alkoi käydä vertaisryhmissä.
– Ilman niitä en olisi saanut kestävää raittiutta.
Raitistumisensa jälkeen Nilivaara työskenteli rahoitusalalla Tampereella, mutta päätti hakea hoitoalalle. Lähihoitajaopintojen viimeinen harjoittelu alkoi Minnesota-mallista hoitoa tarjoavalla Myllyhoitoklinikalla tasan kymmenen vuotta hänen raitistumisensa jälkeen.
– Se tuli saman tien, että tää on mun juttu. Sama kieli, puhuttiin samoista asioista, sai käyttää omaa toipumisen kokemusta ammattimaisuuden rinnalla.
Nilivaara ei juuri ole käynyt Kittilässä ryyppyvuosiensa jälkeen. Kylänraittiin liittyy huonoja muistoja, mutta tällä kertaa hän on valmis kohtaamaan ne. Alkoholistin toipumiseen kuuluukin kasvu ja menneiden kohtaaminen. Nilivaara puhuu tunteiden raitistumisesta, siitä kuinka oppii kohtaamaan tunteensa.
Häpeä ja syyllisyys eivät täysin katoa, mutta niiden vangiksi ei enää jää.
Suoraan puheeksi
Suomessa on työelämässä noin 250 000 alkoholistia. Alkoholin aiheuttamat sairaudet ja onnettomuudet ovat yleisin työikäisten kuolinsyy. Silti julkisessa keskustelussa tuntuu olevan vaikea löytää oikeaa tapaa kohdata alkoholisti. Joko pystyssä on heristelevä sormi, tai sitten keskustelu kääritään pumpuliin.
Mikä on oikea tapa kohdata alkoholisti?
– Kyllä se on raaka rehellisyys ja suorapuheisuus ilman tuomitsemista, Nilivaara sanoo.
Jo huoli juomisesta on syy puuttua. Juomalla ei voi lääkitä rankkaa elämäntilannetta. Tuomitsemisesta ei alkoholistin kohtaamisessa ole hyötyä, paremminkin päinvastoin. Alkoholismi on krooninen aivosairaus, jonka taustalla on geneettinen alttius. Alkoholinkäyttö voi laukaista sairauden.
– Se ei vapauta vastuusta, mutta antaa ymmärrystä ja uusia työkaluja, miten eletään päihderiippuvuuden kanssa.
Nilivaara korostaa, ettei sairauden taakse voi piiloutua. Vastuu hoidosta on ihmisellä itsellään.
– Kala-allergikko ei syö kalaa, koska on allerginen, Nilivaara vertaa.
Päihderiippuvuus on vaikea ottaa puheeksi, sillä alkoholisti kieltää ja puolustautuu hyökkäämällä ja manipuloimalla.
Yksi tapa saada tietoa alkoholismista ovat Avominnen järjestämät luennot. Avominne-hoidossa kouluttajat ovat itsekin riippuvuussairauksista toipuneita. Sen vuoksi hoidossa puhutaan suoraan.
On hyvä tilanne, jos päihderiippuvainen saadaan havahdutettua jo siinä vaiheessa, kun hänellä on vielä työ ja perhe.
– Meillä läheiset tuo joskus korvasta luennolle, Nilivaara sanoo.
Nilivaara kannustaa hakeutumaan hoitoon, oli juomista kestänyt kuinka kauan tahansa.
– Niin kauan kuin henki pihisee, on mahdollisuus muutokseen. Toivoa on siis aina.
Nilivaara kertoo päihde- ja peliriippuvuuksista Kittilässä 30. elokuuta. Maksuton tilaisuus alkaa kello 17.30 valtuustosalissa.
TIETOLAATIKKO