Ko olin nuo­ri, ke­sät oli pit­kiä ja kuu­mia, ei­kä päi­vät lop­pun­het kes­ken. Au­rin­ko pais­to ai­na, ja jär­vi­ve­si oli läm­min­tä. Hy­vin eh­ti käyä ui­mas­sa Ah­ven­jär­ves­sä mon­ta ker­taa vuo­ro­kau­es­sa, vaik­ka vas­ta puo­lil­ta­päi­vin nou­si. Paar­mo­jak­han ei sil­loin ol­lu ko net kaks, joi­ta koko kä­ve­ly­mat­kan läis­kit­hin pa­jun­vit­tal­la palj­hais­ta sää­ris­tä. Ui­mi­sen vä­lis­sä mak­kui­lin tun­ti­kau­sia au­rin­koa ot­ta­mas­sa te­ras­sin kuu­mim­mal­la pai­kal­la, vih­re­äl­lä te­ko­nur­mi­ma­tol­la ul­ko-oven ees­sä, laa­va­sin ai­ka­kaus­leh­tiä ja haa­vei­lin. Vä­li­lä piti kään­tää varp­hat au­rin­gon suun­ta­ses­ti, et­tei tul­lu tois­puol­ta­nen rus­ke­tus, ja tehä muu­ta­ma yli­mää­rä­nen väis­tö­lii­ke, ko isäl­lä ja äi­til­lä oli joku tar­ve ra­va­ta ka­hak­kät­hen vuo­roin si­sä­le ja ulos.