Tuli käy­tyä isos­sa kau­pun­gis­sa, Tu­rus­sa, ja en­si al­kuun se oli taas ihan mah­ta­vaa! Elä­mää, ih­mi­siä, sä­pi­nää, iloi­sia ohi­kul­ki­joi­ta. Jo­kai­nen oli sel­lai­nen kuin ha­lu­si ja kul­ki mui­den vä­lit­tä­mät­tä. Kai­ken ikäi­siä ih­mi­siä ja kaik­kia su­ku­puo­lia. Oli kuin ul­ko­mail­la oli­si, kun kuun­te­li suur­ten ra­ken­nus­ten kes­kel­lä vie­rai­ta kie­liä. Tai no, lä­hin­nä ruot­sia.

Vii­me vii­kol­la ran­nas­sa kä­vel­les­sä­ni ja­lois­ta py­räh­ti len­toon ke­vään en­sim­mäi­nen tai­vaan­vuo­hi. Pit­kä-nok­kai­nen lin­tu nou­si hei­ni­kos­ta vaap­pu­vaan len­toon ja nou­si pian pis­teek­si tai­vaal­le. Kor­keuk­sis­ta se pian syök­syi jo alas ja vi­rit­te­li pyrs­tö­sul­ki­aan, jois­ta sen mä­kät­tä­vä soi­di­nää­ni läh­tee. Taas py­säyt­ti ajat­te­le­maan, kuin­ka nuin­kin has­sul­la tyy­lil­lä len­tä­vä sii­ve­käs on Kit­ti­lään as­ti pääs­syt.

Ny­kyi­ses­sä maa­il­man­po­liit­ti­ses­sa ja ener­gi­a­ta­lou­den ti­lan­tees­sa Kit­ti­läs­sä ol­laan kun­nan­val­tuus­ton 16. tou­ko­kuu­ta jä­te­tys­sä aloit­tees­sa lin­jaa­mas­sa, et­tä kun­nan alu­eel­la ei käyn­nis­te­tä tuu­li­voi­man kaa­voi­tus­hank­kei­ta ku­lu­val­la val­tuus­to­kau­del­la vuo­si­na 2021–2025. Tämä an­taa vir­heel­li­sen vies­tin, et­tä Kit­ti­läs­sä ei kan­nat­tai­si kar­toit­taa tuu­li­voi­ma­loil­le so­vel­tu­via alu­ei­ta.

Ala­ky­län ete­lä­puo­lel­le, kym­me­nien ki­lo­met­rien pää­hän Kit­ti­län kir­kon­ky­läs­tä ja usei­den ki­lo­met­rien pää­hän asu­tuk­ses­ta, on suun­ni­tel­mis­sa 11 000 heh­taa­rin suu­rui­nen, 50–60 tuu­li­voi­ma­lan puis­to, joka mak­sai­si to­teu­tu­es­saan kiin­teis­tö­ve­ro­ja Kit­ti­län kun­nal­le ja vuok­raa so­pi­muk­sen teh­neil­le maa­no­mis­ta­jil­le seu­raa­van 60 vuo­den ajan.

Tuk­hol­mas­sa 12. tou­ko­kuu­ta 1806 syn­ty­nees­tä J. V. Snel­l­ma­nis­ta ke­hit­tyi yk­si vuo­si­sa­dan mer­kit­tä­vim­mis­tä kan­sal­li­suu­saat­teen mie­his­tä. Tä­hän liit­ty­en vie­täm­me huo­men­na myös suo­ma­lai­suu­den päi­vää. Kou­lus­sa myim­me hä­nes­tä ku­val­li­sia rin­ta­merk­ke­jä, myö­hem­min sääs­tim­me lomp­sas­sa sa­mal­la ku­val­la pai­net­tua sa­tas­ta. Mo­ni­tai­toi­nen Snel­l­man toi­mi 75-vuo­ti­sen ikän­sä ai­ka­na teh­tä­vis­sä, et­tä hän­tä voi ver­ra­ta maam­me Le­o­nar­do da Vin­ciin?

Ka­ler­vo Pal­san ys­tä­vä Esa Yl­läs­jär­vi muis­te­li vii­me tors­tai­na Pal­sa Art Cake -ta­pah­tu­mas­sa, mi­ten kit­ti­lä­läi­set toi­si­naan vaih­toi­vat ka­dun puol­ta Pal­san koh­da­tes­saan – ja to­te­si, et­tei ol­lut it­se­kään sen pa­rem­pi, en­nen kuin tu­tus­tui Kal­leen. Va­lo­ku­va- ja ins­tal­laa­ti­o­tai­tei­li­ja Juha Al­lan Ek­holm puo­les­taan ker­toi, mi­ten ei 15 vuot­ta sit­ten löy­tä­nyt Kit­ti­läs­tä Get­se­ma­nea: tun­tui kuin paik­ka­kun­nal­la oli­si val­lin­nut hil­jai­nen so­pi­mus, et­tei Ka­ler­vo Pal­sa -ni­mis­tä hen­ki­löä ole ol­lut ole­mas­sa­kaan.

Mi­nun en­nus­tee­ni ai­kai­ses­ta lu­men­läh­dös­tä ei­vät osu­neet koh­dil­leen, lun­ta on vie­lä to­del­la pal­jon, vaik­ka au­rin­koi­set päi­vät sitä haih­dut­ta­vat­kin vauh­dil­la.

Ko olin nuo­ri, ke­sät oli pit­kiä ja kuu­mia, ei­kä päi­vät lop­pun­het kes­ken. Au­rin­ko pais­to ai­na, ja jär­vi­ve­si oli läm­min­tä. Hy­vin eh­ti käyä ui­mas­sa Ah­ven­jär­ves­sä mon­ta ker­taa vuo­ro­kau­es­sa, vaik­ka vas­ta puo­lil­ta­päi­vin nou­si. Paar­mo­jak­han ei sil­loin ol­lu ko net kaks, joi­ta koko kä­ve­ly­mat­kan läis­kit­hin pa­jun­vit­tal­la palj­hais­ta sää­ris­tä. Ui­mi­sen vä­lis­sä mak­kui­lin tun­ti­kau­sia au­rin­koa ot­ta­mas­sa te­ras­sin kuu­mim­mal­la pai­kal­la, vih­re­äl­lä te­ko­nur­mi­ma­tol­la ul­ko-oven ees­sä, laa­va­sin ai­ka­kaus­leh­tiä ja haa­vei­lin. Vä­li­lä piti kään­tää varp­hat au­rin­gon suun­ta­ses­ti, et­tei tul­lu tois­puol­ta­nen rus­ke­tus, ja tehä muu­ta­ma yli­mää­rä­nen väis­tö­lii­ke, ko isäl­lä ja äi­til­lä oli joku tar­ve ra­va­ta ka­hak­kät­hen vuo­roin si­sä­le ja ulos.

Aa­mu­au­rin­ko nos­taa us­vaa ke­vään sän­ki­pel­lol­le, jon­ka lu­mien su­la­mis­ta on jou­du­tet­tu tuh­kal­la. Ete­lä­tuu­li tuo muut­to­lin­tu­par­ven päl­vel­le. Par­ves­ta urok­set erot­tu­vat har­maan­rus­keis­ta naa­rais­ta ko­kon­sa ja vä­rik­kyy­ten­sä puo­les­ta. Vä­rit vaih­te­le­vat mus­tas­ta tum­man­si­ni­seen sekä pu­na­rus­ke­an eri sä­vyi­hin. Upe­at val­koi­set tai kel­tai­set röy­he­lö­kau­luk­set ja pää­la­en höy­hen­tup­sut ko­ros­ta­vat uh­keut­ta. Ne ovat tär­kei­tä avu­ja soi­din­tans­sis­sa. Ky­lä­kou­lun oves­ta tul­vah­ta­vat ala­luok­ka­lai­set, jois­ta en­sim­mäi­nen huu­taa pe­räs­sä­tu­li­joil­le: ”Kat­to­kaa, pel­lol­la kul­li­hauk­ko­ja.”

Vir­ta­ve­det al­koi­vat au­e­ta maa­lis­kuun läm­pöi­si­nä päi­vi­nä. Poh­ja­so­rat ki­mal­si­vat au­rin­gos­sa, ja het­ken aja­tuk­set vaih­tui­vat jo ke­sään. Mut­ta ei­pä­hän ole sääs­kiä! Tuol­lai­se­na päi­vä­nä tal­koo­lai­set puu­ha­si­vat Par­va­jo­en var­res­sa ja raa­ha­si­vat ki­ven­mu­ri­koi­ta tai­men­ten suo­ja­pai­koik­si. Jo­es­sa on ol­lut jos­kus to­den­nä­köi­ses­ti me­res­tä nous­sut­ta ka­laa, ja eh­kä oi­kein yl­ti­ö­po­si­tii­vi­sis­sa aja­tuk­sis­sa vie­lä jo­nain päi­vä­nä tu­le­vai­suu­des­sa­kin me­ri­tai­men ha­kee siel­tä ku­tu­pai­kaan­sa. Pai­kal­li­nen ka­la­kan­ta, joka liik­kuu Ou­nas­jo­en ja pik­ku­pu­ro­jen vä­lil­lä, on kui­ten­kin joka ta­pauk­ses­sa tär­keä asia eko­sys­tee­mil­le. Tai­men­kan­ta vah­vis­tuu koko ajan, kun eli­nym­pä­ris­tö pa­ra­nee tal­koi­den an­si­os­ta.

Uu­ti­set ja so­me­fii­di ovat vii­me­ai­koi­na ol­leet täyn­nä ikä­viä ja vie­lä ikä­väm­piä uu­ti­sia. Ot­si­kois­sa vuo­rot­te­le­vat Uk­rai­nan sota, polt­to­ai­neen hin­nan­nou­su, Ve­nä­jän hyb­ri­di­vai­kut­ta­mi­sen pel­ko, ei­kä­pä sitä ko­ro­na­kaan ole vie­lä se­lä­tet­ty. Mo­net seu­raa­vat maa­il­man me­noa huo­les­tu­nee­na ja jopa ah­dis­tu­nee­na, ei­kä se ole si­näl­lään mi­kään ih­me – eläm­me kyl­lä nyt to­del­la eri­koi­sia ai­ko­ja.

Maa­nan­tai oli kan­sain­vä­li­nen YK:n ra­sis­min­vas­tai­nen päi­vä, ja Suo­mes­sa koko tämä viik­ko on ni­met­ty val­ta­kun­nal­li­sek­si ra­sis­min­vas­tai­sek­si vii­kok­si. Vii­kon pää­vies­ti on tänä vuon­na: Tun­nis­ta, tie­dos­ta, toi­mi.

Edel­li­ses­sä ko­lum­nis­sa ker­roin, kuin­ka meän perh­hes­hen muut­ti uus koi­ra­vau­va, Hert­ta. Nyt meän yh­teis­tä tai­val­ta on ta­ka­na viis viik­koa, ja olem­ma siir­tyn­het hat­ta­ran­tuok­sui­ses­ta vau­va-ar­jes­ta tou­hun­täy­teist­hen taa­pe­ro­vaih­hes­hen. Tämä ai­ka on... het­ki­nen, Hert­ta juok­si tak­han ros­kia kai­vam­han. No niin mi­hin jäin – Hert­ta, alas siel­tä! Ei syyä Tais­ton as­kar­te­lua! Elik­kä. Olin ker­to­mas­sa, et­tä – het­ki pie­ni, nyt kaa­tu mi­nun kah­vi­kup­pi ja vii­kon ka­len­te­ri­nä­ky­mät meni uu­sik­si. Tai­taa ol­la pa­ras­ta, et­tä lä­hem­mä nyt ulos ja jat­kan kir­jo­tus­ta ko hän on päik­kä­reil­lä.

Tai­vaan­si­nes­sä lei­jai­le­va lin­tu käyt­tää tai­ta­vas­ti il­ma­vir­to­ja hy­väk­seen. Sii­ve­nis­ku­ja ei tar­vi­ta, vain pään lii­ke oh­jaa kot­kaa tah­to­maan­sa suun­taan. Tar­kat sil­mät ha­vain­noi­vat suu­ren suo­a­lu­een au­rin­gon­sä­teis­tä han­kea. Sii­pien pie­ni jar­ru­tus­lii­ke päät­tää lii­te­lyn. Ke­vy­es­ti kei­nah­ta­en se las­keu­tuu rä­me­hon­gan pan­ka­ok­sal­le. Te­rä­väl­lä no­kal­laan lin­tu tait­taa ylem­mäs­tä ok­sas­ta ran­teen­pak­sui­sen pät­kän, ko­ho­aa sii­vil­leen ja suun­taa ko­ti­pe­säl­leen. Vaik­ka yl­kää ei ai­koi­hin ole nä­ky­nyt, niin ke­vään vie­tit pe­laa­vat.

Muu­ta­ma viik­ko sit­ten kuun­te­lin van­hal­ta ää­nit­teel­tä pap­pa­ni äi­din muis­te­luk­sia evak­koon läh­dös­tä Ko­la­rin Kur­ta­kos­ta syk­syl­lä 1944. Ku­vit­te­lin, mil­tä tun­tui­si, jos me nyt jou­tui­sim­me jät­tä­mään ko­tim­me ja läh­te­mään. Mitä ot­tai­sim­me mu­kaam­me? Mitä ko­et­tai­sim­me pii­lot­taa pa­luum­me va­ral­le ja min­ne? Mi­hin me me­ni­sim­me, ja mikä mei­tä siel­lä odot­tai­si? Mi­ten mei­tä koh­del­tai­siin? Mil­tä meis­tä tun­tui­si pe­lä­tä isien, puo­li­soi­den, vel­jien puo­les­ta?

Sil­lä on val­ko­nen tilk­ka hän­nän pääs­sä ja mus­tia pilk­ku­ja vaa­le­an­pu­na­ses­sa kuo­nos­sa. Sen vaa­le­an­rus­ke­as­sa tur­kis­sa on tum­mem­pia rai­to­ja, ja pää­la­el­ta kuon­hon juok­see vaa­lea ran­tu. Se hal­vaa jär­siä vil­la­suk­kia ja nuk­kua pää pii­los­sa, mut­ta se ei tyk­kää sel­fie­is­tä ei­kä ku­tit­ta­vas­ta kau­la­pan­nas­ta. Sen muut­to­kuor­ma on ta­ka­kon­tis­sa vih­re­äs­sä Mus­ti ja Mir­ri -re­pus­sa, mat­kaa­ja it­te nuk­kuu kuo­no pit­käl­lä mi­nun vie­res­sä dat­si­an ta­ka­pen­kil­lä. Met olem­ma tun­ten­het toi­sem­ma vas­ta muu­ta­man tun­nin, mut­ta lu­jas­ti näyt­tää sil­tä, et­tä en­nen ko mat­ka Ilo­mant­sis­ta Pulj­hun päät­tyy, Hert­ta on teh­ny mi­nus­ta koi­raih­mi­sen.

Nyt kun jo­ka­päi­väi­nen uu­ti­soin­ti ko­ro­nas­ta al­kaa pik­ku­hil­jaa hel­pot­ta­maan, on olym­pi­a­lais­ten ohel­la uu­tis­vir­tam­me täyt­tä­nyt Ve­nä­jän ja Uk­rai­nan vä­li­nen ki­ris­ty­nyt ti­lan­ne, joka hei­jas­tuu niin meil­le Suo­meen kuin muu­al­le­kin Eu­roop­paan sekä val­ta­mer­ten ja man­ner­ten yli ai­na Was­hing­to­niin ja Pe­kin­giin as­ti.